Uuden pukarolaisen kokemuksia

Emme varmaankaan olisi koskaan itse löytäneet Pukarolle – sehän on se aava laakea kohta, josta yleensä ajetaan ohitse. Kuutostie kulkee siinä keskellä peltoja, eikä Pohjoisesta poronhakureissulta tulija voi aavistaakaan, että kilometrin päässä, sivutien varressa, uinuu kyläidylli.

Mutta Pukaropa löysi meidät. Sanomalehdestä myöhempää tarkastelua varten repäisty myytävien talojen palsta lojui helsinkiläiskaksiomme pöydällä ties miten monta päivää ja oli jo roskiin menossa, kun jokin siinä pisti silmään. Ensimmäinen vierailu paikassa riitti – vaikka emme talon etsinnässä olleet vielä päässeet edes aikeen asteelle, pian oltiin hieromassa kauppaa vanhasta pukarolaistalosta keskellä kaunista maalaiskylää.

Seurasi melkoisen kokonaisvaltainen elämänmuutos. Kymmenen kaupungissa viettämäni vuoden jälkeen minusta tuntui hyvältä karistaa kaupungin pölyt ja paeta maaseudun rauhaan. Paitsi että maalaiselämä ei sitten osoittautunutkaan niin rauhalliseksi.

Myönnän, että vaikken koskaan ehtinyt täysin kaupunkilaistuakaan, olin kai minäkin vähän langennut niihin naistenlehtien maalaisidyllijuttuihin, joissa lueskellaan romaaneja upean puutarhan katveessa ja kuopsutellaan hiukan ryytimaata. Ei niissä jutuissa kipata pihalle monimetristä tukkikasaa, kääritä hihoja ja ryhdytä pätkimään ja pilkkomaan. Eikä niissä kyörätä kymmeniä kottikärryllisiä kiviä, sepeliä ja multaa, niin että illalla lihaksia särkee. Puhumattakaan siitä, että maalaisidyllissä sataisi räntää, tuulisi kuin puuttomalla tundralla, tuoksuisi lannalle jopa juhannusaattona, väsyttäisi tai olisi koskaan kiire minnekään.

Ja tottahan se on, että satunnainen vieras harvoin sellaisiin asioihin maalla törmääkään. Mutta minut ne ovat saaneet ymmärtämään, että asun täällä ihan oikeasti. En ole vain lomailemassa, maalaiskylästä on tullut kotini. Monivuotinen haaveeni on toteutunut!

Se, mitä puserran kaupungissa työpöydän ääressä arkipäivisin, jää taakse sitä mukaa kun maisemat vaihtuvat kotoisampiin. Tahti rauhoittuu, tuntemattomien vastaantulijoiden laumat vaihtuvat kyläläisiin, joille heilautetaan kättä. Naapurin kanssa vaihdetaan muutama sana. Vanhan talon kuluneen kynnyksen yli kannetaan polttopuukorillinen, niin kuin monet, monet isännät ja emännät ennen meitä ovat tehneet. Hämärän saunan lauteille jää viimeinenkin kiire ja tohina.

Pukarolle on ollut helppo asettua. Talomme entisiltä asukkailta saimme hyvän alkuohjeistuksen, Sisu-koiramme tutustutti meidät ensimmäiseksi kylän lapsiväestöön (ja nelijalkaisiin) ja sen jälkeen on tullut tutuksi laajeneva piiri aikuiskyläläisiä. Kyläyhdistykseenkin meidät toivotettiin tervetulleiksi tuosta vain! Ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden ”meidän kadun jengin” tunnen kuuluvani johonkin, olevani kotoisin jostakin. Paljasjalkaista minusta ei tietenkään koskaan tule, mutta oikeaksi pukarolaiseksi voin varmasti yrittää tulla!

I.L.

 

 

heinaseipaat